14.9
jo muutama viikko sitten olin hyvin syvissä vesissä. elämän räntää ja hallan vaara.
oikea analyysi oli kai "ihmissuhdeongelma". osin ehkä itseaiheutettua,mutta kuitenkin.
vielä viikko sitten tilanne oli tosi paha. olin masentunut. oli elämänräntää ja hallanvaara oli jo muuttunut ikijääksi. monessakin mielessä kaikki toivo tuntui jo heitetyltä. mikään ei maistunut miltään ja riuduin itsesäälissä. ihan ensimmäistä kertaa en ollut ajautunut siihen tilaan. luulin klaaraavani tilanteen,mutta ei. tajusin taas,että en voi vielä luovuttaa. en halua kauemmas siitä ihmisestä. ei semmosta sielunkumppanuutta voi löytää muualta. ei,ei ja ei!

tuntu tosi paskalta,mut yritin säilyttää malttini. niin ja samalla säilyttää edes pienen rippeen katu-uskottavuudestani. suojaukseni jo rakoili. itku kurkussa yritin elää muiden ihmisten joukossa. takaraivossa kuitenkin tinnitti kokoajan "toi on oikea. ainoa vaihtoehto". ajatus oli silloin  päällimmäisenä,ajatus on edelleen päällimmäisenä,mut nyt sillai vahvalla punakynällä alleviivattu. tässä ei voi välttää tämmöstä kohtalokasta sävyä,sori siitä. haluan vaan painottaa,että kaikki tuntuu nyt hyvältä. ja oikeelta.

tarkkaavaisimmat varmaan jo rivien välistä lukee,että jotain on tapahtunut. on,jotain on tapahtunut,mutta siitä en nyt enempää kerro. lopputulema on tässä nyt se tärkein juttu ja samalla se miellyttävin juttu.
ja senkin haluan sanoa,että ehkä en edes halua tilanteen muuttuvan.
*ajattelen nyt näin*: jotta yskänlääke auttaa,sen pitääkin maistua hieman kitkerältä. tunteet on hienoja. negatiivisetkin tunteet kannattaa opetella kohtaamaan.