20.2
olin tänään taas uimahallissa. terapia-altaassa on niiiiin mukava lillutella ja venytellä. nam.
hiihtoloma tarkoitti,että allas oli rohkeesti puolillaan elämöiviä koululaisia. siinä oli semmonen kolmen pojan porukka,jotka piti oikein erityisen kovaa ääntä. pensseli oli kavereilla tosi leveällä. ääntä piisa ja vesi roisku. eipä siinä,mut jäin seuraamaan jätkiä. hyvin pian huomasin mitä on meneillään. teerenpeliä. ukkometsojen lailla siinä tehtiin itsestä hiukan numeroa. kohdekin oli ilmiselvä. kolmen ujonoloisen tytön seurue. aah,mielenkiintoista. näin katseet,veden pärskeet,kiiluvat silmät,tyttöjen hermostuneen kikatuksen. kaunista ja ah,niin ikiaikaista. meno äityi vaan kovemmaksi. mua alkoi jo ärsyttää yhden esipuperteetin aivan liian kimeä ääni. elämäntapatylsimyksenä päätin puuttua peliin. ajattelin kuitenkin tehdä sen niin,että kukaan ei menettäisi kasvojaan. kysyin ohi vilistävältä,koviten kirkuvalta pojalta:"miks sä huudat noin kovaa?" vastaus selvästi kieli tilanteen hektisyydestä ja sen nimenomaisen hetken tärkeydestä:"enmätiä".
mun törkeän vulgääri puuttumiseni tilanteeseen synnytti epäluuloista tuijottelua ja hiljaisuuden. minuutiks.
iik!! HUIPPUSÖDEE!!!!

13.2
mitäpä minä? joutomies.
pitkästä aikaa koin pakottavaa tarvetta henkistyä. kirjallisuus. tarjoaa loistavan keinon siihen. yks opus tossa on oikein odottanut oikeaa hetkeä. olenhan luonteeltani perusteellinen ja pidän itseäni tietty sitkeänä ja erikoistapauksena. haasteet on mun juttu ja haluan aina nähdä syvempiä merkityksiä. ei vaan,pelto oli tältä osin kyntämättä,jopa kaskeamatta. ei muuta kuin toimeen. klassikkokirjailija. ilmari kianto. klassikkoteos kahden vaimon mies. pari vai oliko jopa neljä päivää luin. ei. ei vaan lähtenyt. kauheeta kuraa ts. sekavaa kuraa.
en henkistynyt. ehkä enemmänkin ärsyynnyin. jotain se yritti sanoa. mä en varmaan vaan ymmärtänyt. niinku yhtään.

siirryn takaisin puiden halailuun. olen yksinkertainen.